Ei ole mennyt ihan niin kuin Strömsössä meidän kissa-adoptiomme!
Aloitanpa alusta. Vuosi sitten rakas vanha Fyndi-kissamme tuli 17-vuotisen tiensä päähän. Fyndi oli adoptiokissa ja ehti viettää meillä kuutisen vuotta. Niin rakas ja viisas kissa, ymmärsi puhetta ja luki melkein ajatuksetkin! Ikävä oli kova. Hautasimme sen morsiusangervon juurelle ja niin alkoi kissaton kausi kodissamme. Tylsää ja tyhjän tuntuistahan se oli. Kesää kohti mieli oli taas avoin uudelle karvaiselle perheenjäsenelle. Mietimme kissanpennun hankkimista, mutta tuttavaperhe ehti ensin: he tarvitsivat adoptiopaikan kissalleen Margaretalle, koska olivat itse muuttamassa pääkaupunkiin ja kerrostaloon. Sehän sopi meille hyvin!
Heinäkuussa Margareta muutti meille. Se oli ensin vähän ihmeissään, mutta tutustui kaikkiin tuota pikaa ja vaikutti oikein kivalta kissalta. Ajattelimme pitää sitä sisällä muutaman päivän, jotta se tajuaisi kodin olevan nyt täällä. Helpommin sanottu kuin tehty! Margareta eli Maggis - kuten nimen lyhensimme - oli tottunut olemaan ulkona, joten sisäkissan rooli ei sitä miellyttänyt. Alkoi armoton valitus ja moukuna, kiipeily pattereita pitkin kohti ikkunoita ja viimein repäisy raollaan olevasta ikkunasta hyttysverkon läpi vapauteen! Myöhemmin löysimme kissa-paran entisen kotinsa pihamaalta kukkapenkistä nukkumasta.
Kerralla tuli selväksi, että sisäkissaksi ei Maggista voisi pakottaa, joten strategiaan oli tehtävä muutos. Siispä haimme kissan joka päivä sen entisen kodin pihalta meille syömään ja rapsuteltavaksi. Matkaa sinne on onneksi vain muutama sata metriä, mutta usein jouduimme tekemään pari-kolmekin reissua päivässä, koska eihän se aina sielläkään ollut! Maggiksen kesytys kuitenkin edistyi mukavasti. Aluksi haimme sen aina autolla ja kuljetuskorilla. Ensimmäisinä kertoina sitä piti vähän lahjoa herkkupaloilla, mutta muutaman päivän kuluttua luottamus kasvoi ja lopulta se jo melkein hyppäsi itse koriin. Meillä se sai aina ruokaa, jota söikin uskomattomat määrät niin pieneksi kissaksi. Usein se veti meillä myös tirsat, joskus ihan pienet, joskus usean tunnin mittaiset.
Seuraava edistysaskel oli, että haimme Maggiksen kävellen kotiin. Se onnistuikin melkein heti ja olipa kiva kävellä iltaisin kotiin vieressä pomppivan kisuliinin seurassa! Aika pian Maggis olikin jo puolimatkassa odottamassa ja muutaman päivän kuluttua se tuli ihan itse ovemme taakse naukumaan ja kolistelemaan ovenkahvaa!
Kului viikkoja ja joka ilta Maggis tuli meille. Jälleennäkeminen oli aina yhtä riemukas, puolin ja toisin! Ruokaa ja rapsutuksia. Kierittelyä ja kiehnäystä. Vähän lisää ruokaa. Pienet tai pitkät unet - ja sitten taas baanalle! Yritimme leikkiä sen kanssa pihallamme, mutta ei se siellä pitkään viihtynyt. Asiaa ei tietenkään auttanut naapurin Pörri, joka on Fyndin kuoleman jälkeen tottunut hallinnoimaan naapuruston pihoja. Pari kertaa Pörri ajoi Maggiksen korkealle puuhun ja kerran ylös lyhtypylvään päähän. Onneksi Maggis pienenä ja kevyenä pääsi hyvin pakoon isoa Pörriä, joka ei uskalla kiivetä kovinkaan korkealle. Mutta selväähän on, että ei tilanne kotiutumista ja oman reviirin syntymistä pihapiiriimme edistänyt yhtään. Meillä siis oli kissa, mutta ei tavallaan kuitenkaan ollut kissaa.
Tällä hetkellä tilanne on surullinen: Maggista ei ole näkynyt eikä kuulunut yli viikkoon. Olemme kulkeneet ympäriinsä aina Valkoa myöden vislailemassa ja huutelemassa. (Kissan entinen emäntä opetti meille kutsuvihellyksen, jonka Maggis tuntee. Kiskitykseen se ei reagoi.) Meitä pidetään varmaan jo kylähulluina, kun aina ulkona kulkiessamme vislailemme sitä samaa nuotinpätkää!
Sanotaan, että kissa valitsee kodin ja ihmiset, eikä päinvastoin. Meillä olisi kyllä ollut Maggikselle hyvä koti, mutta ehkä se on löytänyt toisen. Ainakin toivon niin! Muuta vaihtoehtoa en edes halua ajatella.
Eniten tietenkin toivon, että Maggis vielä retkeltään löytäisi tiensä takaisin meille...
