Kenttäpostia

Lapsuudenkodissa käydessäni löysin komeron hyllyltä pahvilaatikollisen sota-ajalta säilyneitä kirjeitä ja kortteja. Ne olivat perheen, joka myi talonsa ja tonttinsa 60-luvun alussa vanhemmilleni. Myyjät eivät vieneet mukanaan kaikkea omaisuuttaan, vaan taloon jäi tavaroita, mm. huonekaluja, joita vanhempani ottivat talteen. Talo purettiin ja tilalle rakennettiin meidän kotimme.

Oli mielenkiintoista selailla näitä viestejä. Useimmat niistä oli kirjoitettu lyijykynällä - luultavasti toimintavarmin kynä rankoissa olosuhteissa - joten jälki oli joissakin niin himmeää, että sitä ei enää pystynyt lukemaan. Saman henkilön kirjoittamat kirjeet olivat erilaisia riippuen siitä, kenelle ne oli osoitettu. Isältä kyseltiin talon töistä ja harmiteltiin, kun ei voi olla kotona auttamassa. Äidille saattoi vähän avautua pahasta mielestä ja pelosta, että palaako enää kotiin. Usen toivottiin kotoa pakettia, vaikka toisaalta ymmärrettiin, että puutetta on joka paikassa. Kirjeet alkavat ihan oikeasti sanoilla "täällä jossakin". Tuli aika hyytävä olo niitä lukiessa, sota-aika tuli hetkessä niin konkreettiseksi ja lähelle!

"Syyskuu 1941

Kyllä täällä on vastahakosta olla, vaikka ei sillä, että minulla yksin on vastahakosta. Kyllä täällä kaikki pojat kiroilee, että täällä on kuitti olla. Mutta täytyy ajatella, että kyllä täältä joskus pois pääsee."

"Minä en tahtos mitään sieltä kotoa, mutta koittakaa hommata voita ja leipää jos vain jostain saisitte. Minä lähetän rahan sitten, kun meille maksetaan tili. Olisi niin kiva iltaisin syödä voileipää, kun viideltä syödään ja sitte ei saa mitään, ennen kuin seuraavana päivänä kello yhdentoista aikana."

"Täällä jossain 2.2.-42

Rakas äiti

Terveisiä täältä jostain. Mitäs sinne nyt kuuluu, onko kaikki terveinä? Täällä sitä mennään päivästä toiseen, vaikka ei se niin varmaa ole, vaikka toivotaan että menee hyvin tästä eteenkin päin. Kyllä viime yönä meni motti niin läheltä, että meinaa sukunimi muuttua vainaa. Olin montussa ja kävelin, niin meni räjähtävä kuula noin tuuman läheltä nuppia, mutta Jumala suojeli ja varjeli, että ei käynyt."

Postikorttien viestit olivat lyhyitä, lähinnä ilmoituksia siitä, että hengissä ollaan. Oma ryhmänsä oli lottatyttöjen toisilleen kirjoittamat kortit reippaine toivotuksineen. Niissä ei ollut postileimoja ollenkaan, joten ehkä ne on annettu suoraan käteen tai kenties jätetty jonnekin yllätykseksi.

"No heipä hei! 

Terve vaan mitäs sinulle hurisee, oletko ollut terve ja mitä olet hommannut?

Kirjoitan toiste kirjeen. No ei muuta kuin monet terveiset kotiväelle ja voikaa hyvin."

"Ylitakuulla kivaa iltaa!"

Pysäyttävin löytö oli siististi talteen leikatut lehti-ilmoitukset kaatuneista paikkakunnan pojista. Niitä oli aika pino. Siteeraamiani kirjeitä sieltä jostain kirjoittanut nuori sotilaskaan ei selvinnyt sodasta, sen tiesi isäni minulle kertoa. 

"Korsussa 12.3.-42

...sellaista tämä touhu on täällä että ei tiedä milloin elämä loppuu. Nyt taas ollaan asemissa oltu jo toista viikkoa. On ollu niin väsyttävää, että ei ole jaksanut kirjoittaa, kun on niin pimeä ja tuiskuaa, että pitää aina olla hermot niin jännityksessä, että pakkaa väsyä hermot liikaa, no se siitä!"

Kiitollisin mielin.... Hyvää viikonvaihdetta!